Maailman terveysjärjestö analysoi äskettäin yli 900 maailmanlaajuisen julkaisun tutkimusta ja päätyi siihen taiteen ja kulttuurin parissa voi merkittävästi edistää sekä henkistä että fyysistä terveyttä.
Minulle tulee mieleen kirjan kirjoittajan Robert Fulghumin esseeKaikki, mitä minun todella tarvitsee tietää, opin päiväkodissa, toteamalla, että jos kysyt luokkahuoneelta, joka on täynnä päiväkotilapsia, kuinka monta on laulajia, taiteilijoita ja tanssijoita – kaikki kädet nousee!
Vieraile ylemmillä luokilla ja yhä harvemmat kädet nousevat, kunnes lukioon mennessä vain harvat opiskelijat vaativat taiteellisia kykyjä. Mitä jos lahjana itsellemme saisi takaisin rakkautemme ja uskomme sisäistä taiteilijaamme kohtaan?
Mitä jos kanavoisimme 5-vuotiaat itsemme ja laulaisimme, tanssiisimme, piirtäisimme, maalaisimme ja veistaisimme ilman itsekritiikkiä. Tehdäksemme sen meidän täytyisi hukuttaa paitsi kykyjen kritiikki, myös ikäisyyden odotukset. Kerron tarinani havainnollistaakseni, mitä tarkoitan.
Olin ennen tanssija
20-30-vuotiaana opetin tanssia ja ohjasin ja esitin yliopiston tanssiryhmän kanssa. 30-vuotiaana minusta tuli äiti ja julkaissut kirjailija ja aloitin uran vanhempana hyvinvointikonsulttina.
Elämässäni oli niin vähän aikaa tanssimiseen, että kun lopulta sanoin: 'Olin tanssija', kollegan kanssa jutellessani tunsin todellista tuskaa, kun sukulaisuus voiman ja armon sekä iloisen liikkeen kanssa katkesi.
Joten 48-vuotiaana 'nyt tai ei koskaan' kiireellä hyppäsin paikalliseen tanssiesitykseen. Ongelmana oli, että mieleni oli jäljessä.
Ikääntymisen myytti
Terveenä ikääntymisen asiantuntijana ymmärsin täysin ikääntymisen voiman heikentää hyvinvointia, mutta ammatillinen tieto ei pystynyt estämään alitajuisia 'ikääntymiskäsikirjoituksiani' johtamasta ohjelmaa.
Pitkä tarina lyhyesti, paluu lavalle epäonnistui. Opin tanssit ja kävin liikkeet läpi; loukkasin itseni harjoitusiltana enkä voinut esiintyä. Pettymystulva oli välitön, ja sitten alistuminen pyyhkäisi sisään yhtä vahvana ja vaarallisena kuin alamäki – 'Olin ennen tanssija.'
Paljon myöhemmin se osui minuun. Olin joutunut ikääntymisen uhriksi. Vaikka minätietääettä passiivisuus – ei ikä – aiheuttaa suurimman osan toiminnallisista menetyksistä, ensimmäisten merkkien yhteydessä omasta fyysisestä rappeutumisestani antaisin jatkuvien syytösten, jotka yhdistävät iän heikkenemiseen, sivuuttaa itseni.
Joten 52-vuotiaana, kiireisenä ammattilaisena, vaimona ja kahden lapsen äitinä, huomasin seisovani lavalla niukka trikoossa, verkkosukissa ja korkokengissä, muutaman sekunnin kuluttua esiintymisestä.Ontanssiteos (ajattele elokuvaaChicago) kahdeksan muun 18-28-vuotiaan tanssijan kanssa.
Mutta se ei ollut helppo tie. Fyysinen uudelleenkoulutus kalpeni verrattuna siihen, mitä tarvittiin voittaakseen sekä ulkoiset ikääntymisen stereotypiat että sisäiset uskomukset.
Lattiasta kattoon ulottuvat peilit ja välinpitämättömyys
Tanssistudioon käveleminen oli ensimmäinen koetuksellani. Lähestyessäni tanssia kuin työprojektia, tunnistin menestyäkseni tarvitsemani resurssit: voimaa, joustavuutta, tasapainoa ja hyvän ystävän, joka uskoo tehtäväni.
Venytin, tein kardio- ja voimaharjoituksia ja kävin tanssitunneilla kahdesti viikossa. Mutta kun ympärilläni oli huonetäys tanssijoita, joista yksikään ei ollut yli 25-vuotias, eikä yksikään heistä tavannut minua, kohtasin odottamattoman välinpitämättömyyden muurin.
Olin opettanut tanssia 5 päivänä viikossa yli 10 vuoden ajan tässä studiossa, mutta kukaan näistä tanssijoista ei tiennyt sitä! Minun piti aloittaa alhaalta ansaitakseni paikkani.
Haasteiden voittaminen
Päättäväisyyttäni koeteltiin jatkuvasti: kun minun piti valita ammattikonferenssiin osallistumisen ja tanssimisen välillä; kun epäilin kykyäni koreografoida tanssia; kun polviini alkoi sattua; ja kun aloin jännittää esiintymistä.
Olin ollut yksi parhaista tanssijoista – kestäisinkö keskimäärin vai olenko vain hyvä 'ikäisekseen'? Jouduin tietoisesti ponnistelemaan melkein joka päivä ohittaakseni ikääntymisen stereotypiat ja itseluottamuksen.
Polveeni sattuu. Ehkä minun pitäisi lopettaa.'No, polveeni sattui nuorena tanssijana ja jatkuvasti niiden vuosien aikana, jolloin en tanssinut', muistutin itseäni. Advil, jää, venyttely, vahvistus, parempi lämmittely.
Minun ei luultavasti pitäisi käyttää tätä liikettä; Voisin satuttaa itseäni.Sitten vastaisin: 'Onko minulla tarvittava voima, joustavuus ja tasapaino? Jos on, ota se mukaan, jos ei, mitä voin tehdä saadakseni ne?'
Ilon palauttaminen
Sisäinen dialogini tanssi luokkavuorovaikutusten kanssa. Vähitellen katsekontaktia ja hymyjä sekä enemmän itseluottamusta ja iloa liikkeessä koristi työtuntejani studiossa. Kun tanssija kysyi: 'Voitko näyttää minulle sen liikkeen?' Tiesin, että olin valmistunut pelkästä uteliaisuudesta.
Kun taantuin siihen asenteeseen, että pärjään tarpeeksi hyvin 'en nolata itseäni', ystäväni Toby haastoi ajatteluni ja ajoi sitten seitsemän tuntia ollakseen kanssani esitysviikolla.
Verhot pystyssä, valot päälle, musiikki – ystävät, aviomies ja lapset yleisössä – mikä kiire! Kappale oli hyvä. Olin hyvä. Ja kokemus oli elämää vahvistava.
Pikakelaus 8 vuotta eteenpäin
Olen siitä lähtien tanssinut joka vuosinäyttelyssä ja 60-vuotiaanathsyntymäpäivälahjaksi itselleni, koreografin ja esitin fyysisesti haastavan kappaleen Aretha Franklinin klassikkokappaleeseen 'Rock Steady'. Ja tässä on sopimus – olin vahvempi, laihempi ja joustavampi 60-vuotiaana kuin 52-vuotiaana.
jaan videonRock vakaa(Olen keskipisteessä – pitkät hiukset); ei 'Jees minä, katso mitä voin tehdä', vaan JEE, SINÄ – mitä voit tehdä?
Mistä taiteellisesta toiminnasta olet luopunut, josta pidit ennen? Mihin toimiin voisit ryhtyä saadaksesi sen takaisin? Onko jokin taiteen muoto, jonka olet aina halunnut omaksua? Jos ei nyt, milloin? Ole hyvä ja jaa yhteisömme kanssa!
