Yhdeksän vuotta sitten, 58-vuotiaana, palasin kouluun tohtoriksi transpersonaalisessa psykologiassa. Parantajana ja kirjailijana ajattelin, että tutkimukseni sopisi täydellisesti elämänpolulleni. Sen lisäksi, että halusin tehdä tutkimusta ja kirjoittaa kirjoja ja artikkeleita auttaakseni muita matkalla, halusin myös kehittää omaa henkistä harjoitteluani.
Aikaisempi koulutukseni sisälsi terveydenhuollon ja sairaanhoitajan perustutkintotyötä ja sitten kirjallisen maisterin, jonka suoritin myös aikuisena. Uskon, että ainoa lapsi, joka asui hieman kaoottisessa taloudessa, teki minusta elinikäisen tiedon etsijän.
Paluu kouluun
Ensimmäisen kerran palasin kouluun aikuisena vuonna 2001 47-vuotiaana. Olin juuri diagnosoitu rintasyöpä . Se oli hektistä aikaa Amerikan historiassa, sillä 9/11 oli juuri tapahtunut, ja monet meistä, myös minä, tunsivat suurta epävarmuutta.
Omaa hämmennystäni suurensi lopulta oma traumani, kun paranin rinnanpoistosta ja jälleenrakennuksesta. Kaikki tämä tietämättömyys johti minut toteuttamaan unelmaani palata grad-kouluun. Kolme lastani asui edelleen kotona, joten suoritin matala-asunto-ohjelman Spaldingin yliopistossa Kentuckyssa.
Oven avaaminen
Olen ollut kirjailija koko ikäni. Miehelläni, joka on 'korjaaja', oli vaikea nähdä minun navigoivan syövän voimakkaassa fyysisessä ja henkisessä tuskassa. Eräänä iltana, kun istuimme lähietäisyydeltä katsomassa iltauutisia, hän kietoi molemmat kätensä minun käteni ympärille ja katsoi syvästi silmiini, sillä hän koki rakkaan isäni kuolinpäivän.
”Jos voisit tehdä yhden asian, joka tekisi sinut onnelliseksi, mikä se olisi, hän kysyi juuri nyt?”
'No', vastasin, 'paitsi että kuljetin lapsiamme länsirannikolta [asuimme Etelä-Kaliforniassa] kanssani, haluan palata kouluun kirjallisen taiteen maisterini [MFA] .”
'Okei, toteutetaan se sitten', hän sanoi. Ja teimme.
Ei sillä, että hänen tarjouksensa paransi täysin rintojen menettämisen syviä psyykkisiä haavoja, mutta ajatus kouluun paluusta antoi minulle jotain odotettavaa, ja se voisi myös olla osa paranemismatkaani.
Päiväkirjan kirjoittaminen johtaa unelman toteutumiseen
Äitini oli antanut minulle ensimmäisen päiväkirjani, kun olin 10-vuotias, ja sen jälkeen olin usein löytänyt lohtua kirjoitetusta sanasta. Päiväkirjan pitämisestä tuli intohimo, johon käännyin monina myrskyisinä aikoina, kuten läheisten menetys, haastava murrosikä, vaikeat raskaudet ja kaksi syöpädiagnoosia.
Sekä MFA- että tohtorityöni johtivat kahden kirjan myöhemmin julkaisemiseen. Keräsin MFA:lleni päiväkirjamerkintöjä, pohdintoja ja runoja, jotka kirjoitin rintasyöpämatkallani ja muotoilin niistä itseapumuistelmaksi nimeltä Sanoilla parantaminen: kirjailijan syöpämatka. Sairaanhoitajataustani ansiosta pystyin tutkimaan ja keräämään riittävästi tietoa auttaakseni muita saman polun navigoijia.
Tiesin, että kirjoittamiseni ei kuitenkaan lopu tähän. Päivittäinen päiväkirjan pitäminen oli edelleen olennainen osa hyvinvointiani ja avain selviytymiseeni. Sain inspiraatiota auttaa muita paranemaan ja muuttumaan kirjoittamisen kautta opettamalla kirjaani pohjautuvia työpajoja.
Kun muistelmani oli julkaistu, minusta oli innostavaa olla osa kustantajani markkinointistrategiaa. Oli hauskaa saada median haastattelu ja kertoa tarinani.
Jälleen kerran koulussa
Hyppää 11 vuotta eteenpäin, kun palasin kouluun tohtoriksi. Tutkimukseni keskittyi muistelmien kirjoittamisen parantaviin ja muuttaviin voimiin. Lopulta julkaisin havaintoni ja sain inspiraation luoda kirjoittamisen hakuteos ja seuralainen päiväkirja muille, jotka halusivat kirjoittaa elämästään.
Vuonna 2017 kirjani Kirjoittaminen Blissille: Seitsemän vaiheen suunnitelma tarinasi kertomiseen ja elämäsi muuttamiseen , sekä sen seuralainen lehti julkaistiin.Ennen COVID-19:ää jatkoin työpajojen johtamista parantamiseen ja transformaatioon kirjoittamisesta. Minulle kerrottiin, että opetukseni muuttivat monia elämää ja olivat motivoivia ja voimaannuttavia.
Vaikka en ole koskaan lakannut olemasta kirjailija, pystyin rakentamaan varhaiskoulutustani edistämällä opintojani kiinnostuksen kohteina. Kun mieheni ja minusta tuli tyhjiä pesiä, ajastamme tuli omaamme, ja saimme vapaasti toteuttaa unelmamme. Myös tähän aikaan elämässämme tiesimme, mikä sai sydämemme laulamaan ja mikä teki meidät onnelliseksi.
Etsijänä oleminen on aina ollut minulle tärkeää. Minulle kouluun paluu oli yksi elämäni parhaista päätöksistä, ja monella tapaa se saattoi ollakintallennettumyös minun elämääni!
Oletko ajatellut palata kouluun myöhempinä vuosinasi? Mitä työntöä tarvitset toteuttaaksesi unelmasi korkea-asteen koulutuksesta? Mitä arvelet kouluun palaaminen tuovan elämääsi?